Ortodoksinen kirkko

Kirkko täynnä itäistä mystiikkaa

Kristinuskon päähenkilö Jeesus Nasaretilainen vaikutti Juudean ja Galilean provinsseissa Rooman valtakunnan itäkolkassa. Ensimmäiset kristityt olivat nykyisen Israelin alueen juutalaisia, mutta pian kristinusko levisi useisiin kreikankielisiin kaupunkeihin nykyisten Syyrian, Turkin ja Kreikan alueille ja niistä edelleen joka ilmansuuntaan. Suomeen ortodoksinen usko on tullut Novgorodin kautta jo keskiajalla.

Oikein ylistävä kirkko

Ortodoksinen eli aiemmalta nimeltään kreikkalaiskatolinen kirkko juontaa juurensa Rooman valtakunnan itäosiin, joissa se edelleenkin vaikuttaa, kun taas roomalaiskatolinen kirkko kehittyi valtakunnan länsiosissa. Erillisiä kirkkoja niistä tuli vuonna 1054, mutta eriytyminen oli alkanut jo 700 vuotta aiemmin. Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa sama kirkko, jonka Jeesuksen seuraajat perustivat, mutta niin katsoo myös roomalaiskatolinen kirkko omalta osaltaan.

Sana ortodoksinen tarkoittaa oikein ylistävää, oikeaoppista tai puhdasoppista, joista ensimmäinen merkitys kuvaa parhaiten ortodoksisen kirkon todellisuutta: Jumalaa ylistetään sanoin ja sävelin. Ortodoksisella kirkolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi ortodoksijuutalaisuuden kanssa. Ortodoksisen kirkon oppi on pysynyt jokseenkin muuttumattomana siitä lähtien, kun kristillinen usko määriteltiin harhaoppien torjumiseksi 300- ja 400-lukujen jKr. kirkolliskokouksissa.

Siinä, missä Suomen evankelis-luterilainen kirkko pyrkii koko ajan uudistumaan ja seuraamaan aikaansa, pyrkii Suomen ortodoksinen kirkko pysymään uskollisena perinteilleen.

Ikonin edessä ollaan kasvotusten Jumalan kanssa

Ortodoksinen musiikki on saanut vaikutteita matkan varrelta, erityisesti Balkanilta. Ikonitaide taas pohjautuu paljolti Bysantin kuvataiteellisiin ilmaisutapoihin, mutta ortodoksisessa uskossa ikoneilla on syvempi merkitys: ne kuvaavat pyhää ja jumalallista. Ikonia katsoessaan ortodoksikristitty ei pelkästään katso sitä ja mieti sen teologisia merkityksiä vaan on kasvotusten pyhän eli Jumalan kanssa.

Ikoneissa kuvataan pääasiassa Jeesusta, hänen äitiään eli jumalansynnyttäjää eli jumalanäitiä Mariaa, apostoleja ja pyhiä ihmisiä. Joissakin ikoneissa kuvataan myös tapahtumia. Vaikka ikoneja kumarretaan ja joskus myös suudellaan, niitä ei palvota, eikä myöskään ikonien henkilöitä – Jeesusta eli ihmiseksi tullutta Jumalaa lukuunottamatta. Pyhimykset ovat ortodokseille esikuvallisia henkilöitä, joita muistetaan ja kunnioitetaan, mutta ei palvota eikä heille suunnata rukouksia.

Ristinmerkin tekeminen on rukoilemista fyysisesti

Ortodoksisessa teologiassa on paljon kreikankielisiä käsitteitä, eikä ihme, sillä jo ensimmäisten kristittyjen joukossa oli kreikankielisiä, kristinusko levisi aluksi kreikankielisiin maihin ja koko Uusi Testamenttikin on kirjoitettu alun perin kreikaksi. Ikoneissa olevat tekstit ovat useimmiten kreikankielisiä, mutta osa myös kirkkoslaavia, joka on Venäjän ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa käytetty kieli.

Läntisissä kirkoissa ristinmerkki tehdään järjestyksessä ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, mutta idän kirkossa ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle. Ortodoksisissa jumalanpalveluksissa tehdään paljon ristinmerkkejä, mutta ei tavan tai velvollisuuden vuoksi, vaan ristinmerkin tekeminen on osallistumista rukoukseen fyysisellä tavalla. Yleensä ristinmerkkiä seuraa kumarrus, joka osoittaa kunnioitusta pyhälle. Joissain rukouksissa kumarretaan maahan asti tai polvistutaan.

Ortodoksinen kirkko on toinen Suomen kansankirkoista

Suomen ortodoksinen kirkko on toinen Suomen kansankirkoista (valtiokirkkoja ei Suomessa ole) ja Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, jolla on noin 60 000 jäsentä. Suomen kirkko on autonominen arkkipiispakunta, joka kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Tämä tarkoittaa itsemääräämisoikeutta muissa kuin opillisissa kysymyksissä. Vielä 1980-luvulla Suomen ortodoksinen kirkko kuului Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Hiippakuntia on kolme: Helsingin, Oulun sekä Kuopion ja Karjalan hiippakunta. Helsingin piispaa kutsutaan arkkipiispaksi ja muita piispoja metropoliitoiksi. Seurakunnat ovat alueellisesti laajoja,