Herätysliikkeet

Hajaannuksista huolimatta herätysliikkeet voivat Suomessa hyvin

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimii useita herätysliikkeitä, jotka ovat syntyneet hengellisistä uudistustarpeista ja vastavoimiksi kirkon viralliselle linjalle. Pohjoismaissa on poikkeuksellista, että ne ovat kirkon sisäisiä liikkeitä, sillä esimerkiksi Ruotsissa on osittain samoja liikkeitä, jotka ovat siellä järjestäytyneet evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisiksi vapaakirkoiksi. Kaikki herätysliikkeet keskittyvät paljolti oman perinteensä ylläpitämiseen esimerkiksi seuratoiminnan ja kansanopistojen kautta, mutta tekevät myös lähetystyötä.

Kaikki herätysliikkeet ovat pietismin vaikutusta

Evankelis-luterilaisuus oli alkujaan uskonpuhdistuksen pohjoissaksalainen suuntaus, jota voisi kutsua myös kristinuskon pohjoissaksalaiseksi versioksi. Siksi ei ole ihme, että myös uskonpuhdistuksen jälkeen on Saksasta tullut Suomeen hengellisiä vaikutteita. Kaikkien suomalaisten herätysliikkeiden taustalla on sama saksasta tullut hengellinen liikehdintä, pietismi. Se syntyi 1600-luvun lopussa vastustamaan luterilaista puhdasoppisuutta, joka keskittyi paljolti opillisiin kysymyksiin. Pietistit korostivat ihmisen henkilökohtaisen uskonelämän merkitystä, parannuksen tekemistä ja entisen syntisen elämän hylkäämistä. Hallen pietistien mielestä maailman ja uskovien välillä oli selkeä ero, radikaalipietistit suhtautuivat kielteisesti pappeihin ja koko kirkkoon, mutta kirkolliset pietistit toimivat kirkon sisällä. Ruotsiin ja Suomeen tuli kaikkia näitä vaikutteita.

Rukoilevaiset alkoivat pitää seuroja

Suomen vanhin ja myös pienin herätysliike on rukoilevaisuus, joka vaikuttaa lähinnä Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa. Liike syntyi tavallisen kansan keskuudessa, mutta sen päävaikuttajaksi tuli Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achrenius (1706-1769), joka oli myös eräs Suomen merkittävimmistä virsirunoilijoista. Toiminnan ytimenä olivat seurat, joissa vuorottelivat laulut ja puheet, joita pitivät pääasiassa maallikot. Maallikkosaarnaajien vaikutuksesta liikkeen sisällä syntyi erilaisia pienempiä ilmiöitä, kuten 1800-luvun alkupuoliskon hyppyherätys, jossa seuraväki hyppi ja taputti käsiään kiitosvirsiä veisatessaan. Vuonna 1984 liike jakautui kahtia naispappeutta koskevien kiistojen vuoksi, mistä lähtien maltillinen suunta on ollut nimeltään Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys ja konservatiivinen Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys. Maltillinen suunta on pääosin sulautunut takaisin evankelis-luterilaisen kirkon valtavirtaan.

Herännäisyys syntyi protestiliikkeeksi rukoilevaisuutta vastaan

Herännäisyys eli körttiläisyys sai alkunsa Pohjois-Savossa tapahtuneista kansanherätyksistä, jotka liittyivät aluksi rukoilevaisuuteen. Nilsiäläinen talonpoika Paavo Ruotsalainen (1777-1852) oli merkittävä maallikkosaarnaaja, jonka vaikutuksesta syntyi uusi herätysliike osin protestina rukoilevaisuutta vastaan. Hän korosti ihmisen täydellistä kelvottomuutta Jumalan edessä ja Jumalan armoa syntistä ihmistä kohtaan sekä piti rukoilevaisten suosimaa pyhityselämää tekopyhyytenä. Ruotsalaisen saarnamatkojen vaikutuksesta liike levisi Pohjois-Savosta Pohjanmaalle, jossa siihen liittyi myös pappeja. Liikkeessä pidettiin tärkeänä yksinkertaista elämäntapaa tärkeänä ja pukeuduttiin muotivaatteiden sijasta yksinkertaisiin mustiin pukuihin.

Liikkeen ydin on edelleen seurat, joissa vuorottelevat maallikoiden puheenvuorot ja oman laulukirjan Siionin virsien veisaaminen. Nykyään herännäisyys vaikuttaa pääasiassa Savossa ja Pohjanmaalla. Se on hyvin sulautunut evankelis-luterilaisen kirkon valtavirtaan, esimerkiksi kirkon virsikirjassa on hyvin paljon Siionin virsiä ja suuri osa kirkon papistosta on herännäishenkisiä. Viime vuosina herännäisyyden johtohahmot ovat ajaneet hyvin liberaalia linjaa, esimerkiksi asettuneet samaa sukupuolta olevien henkilöiden kirkollisen vihkimisen puolelle.

Evankelisuus irtautui herännäisyydestä

Evankelinen herätysliike irtautui vuonna 1843 herännäisyydestä lähinnä opillisista syistä: siinä, missä herännäiset katsoivat osakseen armon odottamisen ja anelemisen Jumalalta, evankelisten mielestä ihminen saa Raamatun sisältämien lupausten perusteella heti uskoa omistavansa armon ja olevansa Jumalan lapsi. Evankelisuuden perustaja oli pastori Fredrik Gabriel Hedberg (1811-93), joka oli kokenut voimakkaan hengellisen heräämisen 19-vuotiaana.

Evankelinen liike kasvoi etenkin Turun seudulla Hedbergin toimiessa Kaarinan kirkkoherrana ja levisi sieltä Helsingin seudulle, Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaalle, jotka ovat edelleen liikkeen kannatusalueita. Liike hajosi kahtia vuonna 2008 naispappeuteen liittyvien kiistojen seurauksena. Naispappeuden hyväksyvät liikkeen papit perustivat silloin Evankelisen lähetysyhdistyksen ELYn, mutta suurin osa jäsenistöstä jäi Suomen luterilaiseen evankeliumiyhdistykseen (SLEY), jossa naispappeutta ei hyväksytä. Molemmissa suunnissa käytetään laulukirjaa Siionin kannel.

Lestadiolaisuus syntyi saamelaisten keskuudessa

Lestadiolaisuus sai alkunsa Ruotsin lapista, jonka pohjoisimmissa seurakunnissa toimi kirkkoherrana  liikkeen perustaja Lars Levi Laestadius (1800-1861). 1830-luvulla hän perehtyi kasvitieteeseen ja saamelaisten uskomuksiin, mutta vuonna 1842 kokemansa pietistinen herätys teki hänestä parannussaarnaajan. Saamelaisten keskuudessa syntyi voimakas hengellinen herätys, johon liittyi pian myös ruotsin- ja suomenkielisiä. Liike levisi nopeasti Ruotsin, Suomen ja Norjan Lappiin, Pohjois-Pohjanmaalle ja 1860-luvulla siirtolaisten mukana myös Pohjois-Amerikkaan. Lestadiolaisuus on 150-vuotisen historiansa aikana hajaantunut kymmeniin haaroihin, joista osa on jo kuihtunut olemattomiin. Nykyään merkittävimmät haarat ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus eli pikkuesikoisuus ja uusheräys. Viimeksi mainittua ei juuri erota tavallisesta evankelis-luterilaisesta hengellisyydestä, mutta muut kolme erottautuvat siitä selkeästi pitämällä vuoden 1776 kirkkoraamattua parempana kuin uudempia käännöksiä ja vastustamalla esimerkiksi naispappeutta, ehkäisyä ja television katselua. Mainitut kolme suuntaa kokevat jokainen edustavansa oikeaa kristinuskoa ainoana koko maailmassa. Kaikissa lestadiolaisuuden suunnissa syntien tunnustaminen Jumalalle tai häntä edustavalle henkilölle on